maanantai 27. helmikuuta 2012

RIITTÄMÄTTÖMYYDEN TUNNISTAMISESTA




Tässä tuli äkkiseltään mieleen nunnan rukous:


Jumala suokoon minulle
tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa,
rohkeutta muuttaa, mitä voin, ja
viisautta erottaa nämä toisistaan.



Tajusin, että mitä moninaisempien haasteiden koettelemuksissa tuossa asennemallissa on voimauttavaa viisautta. On turhaa ja hedelmätöntä kantaa syyllisyyttä asioista, joille ei voi mitään ja jotka saattavat olla väistämätön monen tekijän summa, mutta koskaan ei ole turhaa yrittää vaikuttaa epäkohtiin siinä missä pystyy. Syyllisyys tulee siitä jos kokee ettei ole ollut riittävä ehkäisemään ajoissa tiettyjen ongelmien syntyä. Mutta monesti suurin opetus on se, että todellisuudessa asioille ei olisi voinut missään vaiheessa tehdäkään juuri sen enempää mihin itse riittää. Jossain kristillisessä julkaisussa luki että naisen tehtävä on kantaa syyllisyyttä kaikesta. Paratiisin lankeemuksen jälkeen nainen on varmasti ollut sellainen perusluonteeltaan että kokee miestä herkemmin syyllisyyttä niistäkin asioista, joille ei periaatteessa voi mitään. Naisella on jatkuva sisäinen tarve osoittaa muille riittävyytensä. Todistella loputtomiin kykyjä äitinä ja kasvattajana.


Toiseksi viimeisimmässä Sana-lehdessä kriminaalipsykologi Hannu Lauerma toteaa yksioikoisesti:

"Jos hyvä ei toteudu lapsen elämässä, on epäonnistuttu kasvatuksessa."

Uskon Lauerman nähneen työssään loputtomiin elämän karua ääripäätä ja selkeitä epäonnistuneen kasvatuksen tuloksia, eräänlaisia "henkisiä luovutusvoittoja". Kasvatus on asia, joka pistää miettimään missä asioissa on välillä tervettä itse luovuttaa ja antaa vastuu joskus toisiin käsiin jos tietää ettei jossain taidot ja voimat riitä ja missä asioissa taas on syytä taistella viimeiseen asti. Ehkä pitäisi osata hahmmottaa mikä on toistuvaa pään seinään lyömistä ja mikä hedelmällistä taistelua?

Uskon perinteiseen yhteisö kasvattaa-malliin
. Nykykulttuurissa perheet ovat eriytyneitä ja elävät harhaluulossa, että perhe on ainoa, joka on vastuussa kasvatuksesta. Se on hyvin epäreilu asetelma niiden perheiden osalta joissa on erityisen haastavia lapsia. Kukaan ei voi valita jälkipolveaan ennalta. Arjen helppous tai vaikeus on aina arvoitus, joka selviää vasta elämää elämällä.

Minulle on annettu kannettavaksi vastuulleni kaksi erityislasta. Se, että jotkut ihmiset eivät näe, osaa tai halua nähdä lapsia erityislapsina, (monissa asioissa selvästi ikäisiään kehittymättömämpinä) on joskus taakka itselleni. Asioista on selvää näyttöä, mutta joillekin tavallisuudesta poikkeavat havainnot ja diagnoosit ovat enemmän vaikeammin kohdattava tunneperäinen seikka kuin itselleni, jolle se on vain helpotus (Jos niitä virallisia diagnooseja edes saisi! Neurologijonossa ollaan oltu jo ties miten kauan ja neurologi sanoo ettei voi skipata jonon ohikaan). Itse en kaipaa kuin vastauksia ja oikeita kanavia joiden kautta luoda tukiverkostoja.

Esim. niinkin yksinkertainen asia kuin ulkoisen lastenhoitoavun järjestäminen ei ole meidän perheessä itsestäänselvyys. Aina kun ei lähipiirikään pärjää, etenkään keskimmäisen pojan kanssa. Hänen ympärillään pyörii asiat ja muut jäävät väistämättä pimentoon. Se on asetelma, joka on itse koettava ennenkuin tekisi mieli sanoa "senkun hankitte jonkun opiskelijatytön lapsia paimentamaan" Ei se vain ihan niin mene.

Onneksi lähipiiriin on johdatettu luonnostaan koulutettua terapeuttinäkökulmaa. Tuosta kiitos anopille, joka pystyy laatimaan asiantuntijalausuntoja pojastani kotioloissa! Nuo näkökulmat puuttuvat päiväkodin henkilökunnalta ja heillä on täysin poikkeava kuva pojasta koska on niin erilainen kotona kuin päiväkodissa. Itse en osaa nähdä kaikkea enkä antaa sellaisia lausuntoja kuin ammattilainen.






Tämä laulu on ollut minulle tärkeä. Tässä ilman säestystä oma ontuva tulkintani...

Ne taakat mitä ei itse jaksa kantaa, annettakoon hyvällä omallatunnolla Jeesukselle. Olen muiden elämän kautta todistuksena saanut kuulla monia rukousvastauksia, joissa vasta tällaisen luovutuksen jälkeen on asiat alkaneet mennä todellisesti eteenpäin.



2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Perheessämme on myös erityislapsi, ja arki on välillä enemmän tai vähemmän haastavaa..lapsen tulevaisuus murehduttaa ja pelottaa, onneksi löysin Jeesuksen, hetkellä kun olin itse romahduksen partaalla..Hän nosti raskaan taakan harteiltani, ja Hän kannattelee, kun omat voimat loppuu. Siunausta ja voimia teidän perheen arkeen=) Kiitos ajatuksia herättävistä kirjoituksistasi!

Hanna kirjoitti...