TAITEILIJA PELINAPPULANA

Tämän päiväisessä keskisuomalaisessa oli osuva juttu vallankäytöstä taidemaailmassa. Voidaan todeta että taiteilija itse on vain pelinappula työssään. Valta on muilla tahoilla... Taiteentekijän ajatukset rajataan ja mm. poliittinen taho ja media päättävät mikä taide on tärkeää. Mille siis myönnetään rahoitus.

Keskisuomalainen 27.12.2006

Otteita artikkelista "Raha ja julkisuus painavat"

Taiteen rahoittajat ovat merkittävämpiä vallankäyttäjiä maamme taiteenkentällä. Näin arvioivat kulttuurialan toimijat Savon Sanomien kyselyssä. Kulttuuritoimitus kysyi keskeisiltä kulttuuriorganisaatioiden edustajilta, millä taholla tai kenellä on eniten vaikutusvaltaa Suomen kulttuurielämässä.

Kyselyn kaksitoista kulttuuritoimijaa nostivat vallankeskiöön opetus- ja valtiovarainministeriön, suuret säätiöt ja rahastot sekä median, varsinkin Helsingin Sanomat.

Eräs taiteilijakunnan edustaja arvelee, että "kulttuuriministeri lienee ainoa yksittäinen henkilö joka halutessaan pystyy tekemään merkittäviä linjaavia päätöksiä isoissakin asioissa". Toisaalta ministerin liikkumavara on rajattu.

"Valtiovarainministeriö joka pitelee kukkaron nyörejä, tekee tosiasiallisesti jatkuvasti kulttuuripoliittisia linjauksia osoittaessaan raamit joiden sisällä kulttuurin tulee pysyä".

Kulttuurialan toimijat korostavat taiteen rahoituksen rinnalla julkisuuden painoarvoa. Puolet vastaajista pitää tiedotusvälineitä erityisen vaikutusvaltaisina. Helsingin Sanomat erään mielestä keskeisin vallankäyttäjä, "ainoa valtakunnallinen media ja kriitikko, kulttuurin gatekeeper"

Tutkija Sakarias Sokka pitää yllättävänä, että helsingin Sanomien ohella esiin ei nouse taiteenalojen erikoisjulkaisuja tai paikallisia medioitaJulkisuuden arvostus on sen sijaan odotettua. Tulevaisuudessa taiteilijan "mediaseksikkyys" voi olla entistä merkittävämpi tekijä.

Rahoittajien ja julkisuuden vastapainoksi ani harva vastaajista - vain kaksi - nostaa itse taiteentekijät ja -tuottajat taidemaailman olennaisiksi vallankäyttäjiksi. "Itse toimijoina on aina vaikutusvaltainen", painottaa toinen vastaajista.

Useimpien vastauksissa taiteilijoiden oma ääni vaikuttaa jäävän taustalle, mikä ei yllätä tutkijaa. Toisaalta rahan ja julkisuuden korostaminen luo helposti mielikuvan, että ne myös määrittäisivät taiteen sisältöjä.

Sokka arvelee, että taiteilijoilla on yhä sisällöllisiä vapauksia ja valinnanmahdollisuuksia, mutta heidän on toimittava tiettyjen sääntöjen mukaan saadakseen rahoitusta.





Tuosta aiheesta olemme miltei jatkuvasti Heikin kanssa keskustelleetkin. Suomessa taiteen kenttä(alalla kuin alalla) julkisuuden piirissä tulee pysymään luultavimmin aina melko kapeana. Vain harvat menestyvät...no jotka istuvat sovinnaisuuden muottiin ja pystyvät taikomaan helposti lähestyttävää ja simppeliä taidetta massoille jos meinaavat elää työllään. Yhteiskunta jossa henki on se että jokaisen pitää istua muottiin tietyllä hyväksyttävällä tavalla rajoittaa taiteenkin sijaa julkisuudessa ja (toistaiseksi)marginaali-juttujen kehityskelpoisuus koetaan yhä epäilyttävänä riskinä kun niitä alueita ei haluta edes oppia ymmärtämään.

Senpä vuoksi esim. Heikin kaltaisen musiikkituottajan on melko vaikea työllistyä Suomessa muutoin kuin pelkkänä hittitehtailijana tai "iskelmäpellenä"...Tällä hetkellä Heikillä on meneillään pari isompaa projektia jotka etenevät melko hitaasti juuri sen hiotun ja huolellisen toteutuksen vuoksi...ja projektien eteneminen on kiinni jokaisen jäsenen omista aikatauluista jotka sovitettava kuvioon.

Se on myönnettävä muusikon puoliskona tätä arkea eläessä että apuraha on melkeinpä ainoa taiteentekijän etenemistä helpottava tulomuoto käytännössä ja Heikin kohdalla keikkapalkkiot mukaanluettuina. Mainostuskin syö rahaa jos siihen aikoo laajemmin panostaa... Tavallaan jos sellainen tuki myönnettäsiin niin voisi jo tuntea olevansa hyväksytty. Elämme aika ärsyttävässä välivaiheessa joka stressaakin välillä. Ja jos projektit eivät menesty halutulla tavalla niin monet ulkopuoliset ajattelevat koko "yritelmän" turhana hukkaanheitettynä aikana mikä tuntuu välillä tosi surulliselta. Elämme todellakin Suomessa jossa yrittäminen taiteen saralla tuottaa moenelle pettymyksiä jos sattuu olemaan näkemykset hieman massasta poikkeavia.

Sanotaan ettei kiltti menesty yrittäjänä. Tarvitaan kunnianhimoa, päämääriä ja bisneshenkeä. Itseäni vaivaavat juuri nuo ristiriitaiset piirteet. Olen kiltti ja saatan sisäisesti tuntea paloa toteuttaa jotain todella spontaania ja rohkeaa. Näkemykset eivät aina kohtaa uskalluksen kanssa. Luon itsestäni ihan erilaisen kuvan mitä oikeasti olen sisältä. Saatan herkästi alkaa miettimään muiden sanomisia ja pyörittelen niitä pääni sisällä pitkäänkin yrittäen analysoida sanojan mielenliikkeitä. Onneksi Heikki välillä oikaisee minua että sellainen asioihin kiinni jääminen tuhlaa vain henkisiä voimavaroja. Ehkä se piirre elää meissä kaikissa naisissa että otetaan herkästi itseemme. Ihailen Heikissä juuri sitä spontaaniutta ja pelottomuutta kohdata ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, mutta tavallaan ehkä pelkäänkin jollain tasolla niitä piirteitä. Tietyllä spontaaniuden rajattomuudella ja ennakkoluulottomuudella on varjopuolensakin. Helposti saattaa sokaistua vain omille ajatuksilleen ja niiden puolustamiselle. Sellainen estottomuus saattaa muuttua itsekkyydeksi. Haluaa maailman pyörivän vain kuten itse näkee tai sitten luo oman maailmansa ja olettaa muiden elävän visioidensa mukaisesti.

Tuohon onkin hauska todeta että varmasti 90% luovista ihmisistä rakentaa oman maailmansa...Toiset tuovat tätä maailmaansa esiin estottomasti joka tilanteessa ja toiset vain "sopivissa raoissa". Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Luovuudessa menestymisen yksi keino on kyllä tavallaan se että osaa muodostaa omaleimaisen maailmansa jolla erottaa itseään massasta. Ihailtavaa on jos tuo maailma on syntynyt luonnostaan mutta tavoiteltu boheemius ja poikkitaiteellisuus on jotenkin säälittävää, vaikka niitä kykyjä olisikin. Joillekin se tuntuu olevan joku juttu tehdä vaan jotain mahdollisimman friikkiä settiä koko ajan. Ei kai siinä mitään. Itseäni vaan joskus puuduttaa nähdä jotain wannabe-kikkailevia juttuja...en nyt osaa sanoin selittää mitä se konkreettisesti meinaa. :P Jokatapauksessa työstä aistii onko sillä väen vängällä tavoiteltu jotain vai onko se aitoa kamaa syvämmestä. Aitona voi olla ihan millainen kokee olevansa. Voihan joku aidosti väittää ettei yritä edes olla aito. Ehkä rehellisyys ja suoruus on enemmänkin taiteessa se arvostelukriteeri. Jos on rehellinen ja tuntee itsensä niin periaatteessa voi suoltaa mimmoista matskua tahansa ja sitä voi yhä sanoa taiteeksi.

Perimmäisenä seikkana tärkeää muistaa että luovuus ei nosta ihmistä mitenkään muiden yläpuolelle vaikka kyse jalosta lahjasta onkin. Nykyään kilpailumentaliteetti on asettunut luovalle sektorillekin sen verran tiukasti että kukin taiteella elää haluava joutuu pakosti miettimään "millä tavoin minä olisin ylitse muiden?"

Elämä on muokannut minusta hieman pidättyväisemmän. Olen kova jännittämään ja sosiaaliset tilanteet eivät ole koskaan luonnistuneet aivan ponnisteluitta. Ujous ja kapinallisuus ovat aina taistelleet sisälläni mikä tuntuu välillä melkeinpä kiroukselta, eh...Itsekritiikki on valtava. Vaadin itseltäni ihan liikaa joskus ja senpä takia jotkut asiat jäävätkin heti toteuttamatta kun rima on jo valmiiksi korkealla. Itsetunto on vahvimmillaan silloin kun saan näkyvää aikaiseksi. Voin sanoa kommunikoivani yksinomaan visuaalisesti. Ihmisillä on omat kielensä ja tapansa ymmärtää toisiaan ja minulla on visuaalisuuden kieli jota luen muista sekä koitan itse ilmaista.

Kirjoittaminen ehkä sen takia tuntuu luontevalta ilmaisumuodolta itselleni koska vaadin aikaa miettiä mitä sanon ja kun näen kirjaimet niin sanoma ei tunnu hukkaan heitetyltä mikä on minulle äärimmäisen merkityksellistä. Ihmiset saattavat sanoa toisilleen kaikenlaista kuuntelematta asian ydintä juurikaan.




.