.
Tenho ihmettelee vaunuissa.
Tenho ihmettelee vaunuissa.
Tiitus tapasi kerhokaverinsa...
Välillä meno äityi aika villiksikin...
"Leikitään lentoautoja"
"nuo viivat ois autoteitä ja nää olis kavereita jotka ajaa"
Jonna ja Tiitus
Tiituksenkin taidetta löytyi seinältä.
Puhallinorkesteri esitti juhlamusiikkia.
Valaistusta.
Saaaaaarna.Sunnuntai-aamuna käväisimme tuolla Huhtasuon kirkossa fiilistelemässä ja herkuttelemassa synttäriherkkuja. Tiituksen kerhotädit esittivät ohjelmaa ja Tiituksella oli kanssa seuraa. Joulun alla on ihan kiva vaihtelua arkeen tuommoiset perinteiset kirkkoretket. :)
Monena jouluna ollaan suunniteltu menevämme ortodoksiseen kirkkoon yöjumalanpalvelukseen. Jotenkin tosi kiehtovaa se visuaalinen maailma siellä. Todella paljon itämaisia vaikutteita. Sellainen kokonaisvaltainen elämys vetoaa vaan.
Suomalainen kristillisyys on melko vaatimatonta ulkoisesti. Olen aina ihmetellyt sitä juttua miksi kaiken pitää olla niin neutraalia ja väritöntä? Vaikkei uskon houkuttelevuus saisikaan riippua ulkoisista puitteista niin minusta kuitenkin värit ja koristeellisuus ovat osa uskonnon elämystä...Itseäni ei ehkä kauheasti sytytä jos kirkko on MODERNI lootarakennus vaan ihannoin enemmän mahtipontisia vanhanaikaisia kirkkoja. :) Niissä on tunnetta ja henkeä...ja usein akustiikka kohdallaan.
Monella palstalla ollut mielenkiintoisia keskusteluita millä tavoin seurakunnan nuorisotoimintaa saataisiin uudistettua uusiin sukupolviin vetoavaksi. Jollain tavoin rajoja voisi hiaman rikkoa, toiminnallisesti sillä lähestymistapoja on miljoonia. Mielestäni monikulttuuritoiminta on tärkeää ja pitäisi mennä pintaa syvemmälle niistä ainaisista "kitaranrämpyttelyleireistä" jotka koetaan sisäpiireissä riittävänä "kulttuurina" nuorille. Mikään ei ole juurikaan muuttunut loppujen lopuksi vuosien saatossa...Sielu lepää kuitenkin parhaiten virikkeellisessä toiminnassa, joka tarjoaa aina jotain uutta aspektia totutun ja turvallisen sijaan. Epäilemättä välillä kriittisessäkin pohdiskelussa on järkeä. Antoisimmat keskustelut syntyvät vain useamman näkökulman summasta. Kriittisyyden ei tarvitse tarkoittaa että kapinoidaan Raamattua vastaan vaan ajatellaan vain uskon toteutuskeinoja uusiksi. Mielestäni oletetut raamit uskovaisen elämässä ovat edelleenkin aika rajoittavat ja usein toistetaan vain totuttua kaavaa vaikka se tuntuisi kuinka puuduttavalta. "Jumala ei ole mikään ilonpilaaja" kuten joku tituleerasi. Voi välillä ottaa rennomminkin ja miettiä millä tavalla itse asiat oikeasti kokee.
Tunnen monia ihmisiä jotka ovat eronneet kirkosta vain sen takia koska se on konkreettisesti estänyt heitä elämästä. Se on surullista. Ainakin yhden lestadiolais-tytön tunsin jota perhe oli rankalla kädellä estänyt mm. aloittamasta soittamaan bändissä. Tyttö oli todella lahjakas musiikillisesti ja taiteellisesti. Jos hän olisi jäänyt perheensä ja sukunsa varjoon niin hän olisi joutunut kirjaimellisesti luopumaan lahjoistaan ja elämään elämän jota ei tuntenut omakseen.
Monelle omaa suhdettaan uskontoon miettiviä on noista tapauksista jäänyt mieleen kummittelemaan että uskovaisen identiteetin pitää olla tietynlainen. On muututtava ihan muuksi persoonaksi ennenkuin kelpaa seurakunnalle. Itse ajattelen että tietyt moraalirajat on kyllä oltava(oli uskossa tai ei) mutta nuo ulkoiset seikat...Yhteisön paineen alaisena moni yleensä menee massan mukana ja tekee niinkuin muutkin, varmuuden vuoksi. Usein se selitetään Pyhän Hengen johdatuksena. Minusta se ei ole kuitenkaan johdatusta enää jos oma persoona ja ajatukset katoavat. Ihmisluonnolle on vaikeaa kohdata toisinajattelijoita. Se on sisäsyntyinen juttu useimmille. Kriittiset ajatukset tulkitaan automaattisesti vaaraksi ja pohjaa horjuttavaksi seikaksi.
Oma suhde uskontoon on ollut jollain tasolla kriittinen aina. Olen kyllä kiitollinen ihan sivistyksen kannalta että olen kasvanut uskovaisessa perheessä, mutta joitakin räikeitä ristiriitoja olen havainnut asenteissa jotka olen kokenut todella negatiivisina. En pidä yhtään siitä että uskonasioista tapellaan isoon ääneen. Näkemyksistään on kyettävä puhumaan avoimesti myös toista osapuolta kunnioittaen. Muiden näkemykset jyräävä asenne ei johda kuin sotaan. Sellaisen ihmisen kanssa keskustellessa tuntee vaan tulleensa umpikujaan. Usein vahvojen ihmisten asenne on mustavalkoinen "seuraa minua tai taistele minua vastaan". En haluaisi valita kumpaakaan vaan löytää kompromissin. Aina ei tarvitse olla päämääränä saada vain muita puolelleen. Voi saada jotain myös muilta kun avaa vastaanottokeskuksensa. Mitään ei saa ellei katso omaa elämäänsä pidemmälle.
Itse pidän yhtenä elämän merkityksellisimpänä asiana kommunikointia mahdollisimman erilaisten ihmisten kanssa, ennakkoluulottomasti. Maailman moni-ilmeisyys on asia joka tekee elämisen elämisen arvoiseksi. Jos olisimme kaikki samasta puusta niin mitään syvempää ajattelunaihetta ei syntyisi. Ihminen tarvitsee vastakohtia kasvaakseen.
Monena jouluna ollaan suunniteltu menevämme ortodoksiseen kirkkoon yöjumalanpalvelukseen. Jotenkin tosi kiehtovaa se visuaalinen maailma siellä. Todella paljon itämaisia vaikutteita. Sellainen kokonaisvaltainen elämys vetoaa vaan.
Suomalainen kristillisyys on melko vaatimatonta ulkoisesti. Olen aina ihmetellyt sitä juttua miksi kaiken pitää olla niin neutraalia ja väritöntä? Vaikkei uskon houkuttelevuus saisikaan riippua ulkoisista puitteista niin minusta kuitenkin värit ja koristeellisuus ovat osa uskonnon elämystä...Itseäni ei ehkä kauheasti sytytä jos kirkko on MODERNI lootarakennus vaan ihannoin enemmän mahtipontisia vanhanaikaisia kirkkoja. :) Niissä on tunnetta ja henkeä...ja usein akustiikka kohdallaan.
Monella palstalla ollut mielenkiintoisia keskusteluita millä tavoin seurakunnan nuorisotoimintaa saataisiin uudistettua uusiin sukupolviin vetoavaksi. Jollain tavoin rajoja voisi hiaman rikkoa, toiminnallisesti sillä lähestymistapoja on miljoonia. Mielestäni monikulttuuritoiminta on tärkeää ja pitäisi mennä pintaa syvemmälle niistä ainaisista "kitaranrämpyttelyleireistä" jotka koetaan sisäpiireissä riittävänä "kulttuurina" nuorille. Mikään ei ole juurikaan muuttunut loppujen lopuksi vuosien saatossa...Sielu lepää kuitenkin parhaiten virikkeellisessä toiminnassa, joka tarjoaa aina jotain uutta aspektia totutun ja turvallisen sijaan. Epäilemättä välillä kriittisessäkin pohdiskelussa on järkeä. Antoisimmat keskustelut syntyvät vain useamman näkökulman summasta. Kriittisyyden ei tarvitse tarkoittaa että kapinoidaan Raamattua vastaan vaan ajatellaan vain uskon toteutuskeinoja uusiksi. Mielestäni oletetut raamit uskovaisen elämässä ovat edelleenkin aika rajoittavat ja usein toistetaan vain totuttua kaavaa vaikka se tuntuisi kuinka puuduttavalta. "Jumala ei ole mikään ilonpilaaja" kuten joku tituleerasi. Voi välillä ottaa rennomminkin ja miettiä millä tavalla itse asiat oikeasti kokee.
Tunnen monia ihmisiä jotka ovat eronneet kirkosta vain sen takia koska se on konkreettisesti estänyt heitä elämästä. Se on surullista. Ainakin yhden lestadiolais-tytön tunsin jota perhe oli rankalla kädellä estänyt mm. aloittamasta soittamaan bändissä. Tyttö oli todella lahjakas musiikillisesti ja taiteellisesti. Jos hän olisi jäänyt perheensä ja sukunsa varjoon niin hän olisi joutunut kirjaimellisesti luopumaan lahjoistaan ja elämään elämän jota ei tuntenut omakseen.
Monelle omaa suhdettaan uskontoon miettiviä on noista tapauksista jäänyt mieleen kummittelemaan että uskovaisen identiteetin pitää olla tietynlainen. On muututtava ihan muuksi persoonaksi ennenkuin kelpaa seurakunnalle. Itse ajattelen että tietyt moraalirajat on kyllä oltava(oli uskossa tai ei) mutta nuo ulkoiset seikat...Yhteisön paineen alaisena moni yleensä menee massan mukana ja tekee niinkuin muutkin, varmuuden vuoksi. Usein se selitetään Pyhän Hengen johdatuksena. Minusta se ei ole kuitenkaan johdatusta enää jos oma persoona ja ajatukset katoavat. Ihmisluonnolle on vaikeaa kohdata toisinajattelijoita. Se on sisäsyntyinen juttu useimmille. Kriittiset ajatukset tulkitaan automaattisesti vaaraksi ja pohjaa horjuttavaksi seikaksi.
Oma suhde uskontoon on ollut jollain tasolla kriittinen aina. Olen kyllä kiitollinen ihan sivistyksen kannalta että olen kasvanut uskovaisessa perheessä, mutta joitakin räikeitä ristiriitoja olen havainnut asenteissa jotka olen kokenut todella negatiivisina. En pidä yhtään siitä että uskonasioista tapellaan isoon ääneen. Näkemyksistään on kyettävä puhumaan avoimesti myös toista osapuolta kunnioittaen. Muiden näkemykset jyräävä asenne ei johda kuin sotaan. Sellaisen ihmisen kanssa keskustellessa tuntee vaan tulleensa umpikujaan. Usein vahvojen ihmisten asenne on mustavalkoinen "seuraa minua tai taistele minua vastaan". En haluaisi valita kumpaakaan vaan löytää kompromissin. Aina ei tarvitse olla päämääränä saada vain muita puolelleen. Voi saada jotain myös muilta kun avaa vastaanottokeskuksensa. Mitään ei saa ellei katso omaa elämäänsä pidemmälle.
Itse pidän yhtenä elämän merkityksellisimpänä asiana kommunikointia mahdollisimman erilaisten ihmisten kanssa, ennakkoluulottomasti. Maailman moni-ilmeisyys on asia joka tekee elämisen elämisen arvoiseksi. Jos olisimme kaikki samasta puusta niin mitään syvempää ajattelunaihetta ei syntyisi. Ihminen tarvitsee vastakohtia kasvaakseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti