Viime aikoina on ollut pakottava tarve etsiä vastauksia sisäisiin ristiriitoihin niin Raamatun, filosofian kuin tieteenkin näkökulmista. Minua on aina suuresti ihmetyttänyt monisyinen mieleni, joka rönsyilee suuntaan ja toiseen etsien vastausta ja oikeutusta olemassaololleen. Kiinnostaa siis erityisesti luovuuden ja uskonnon välinen suhde. Onko sellaista olemassa edes? Luovat ihmiset ovat väistämättä olleet kautta aikain uskovaisten silmissä jollain tasolla arveluttavaa sakkia - irti mielen rajoituksista.
Entä luovan ihmisen itsekkyys, jatkuva tarve omaan tilaan jossa ammentaa ideoita? Onko se hyväksyttävää? Raamattu opettaa että pitää elää itsestä poispäin ja uhrautua kaikessa. Uskovaisella taitelijalla on varmasti koko ajan käynnissä valtava sisäinen kamppailu ilmaisuvapautensa oikeutuksesta. Mitä asioita saan ilmaista ja millä tapaa? Mitä muut tästä ajattelevat? Joillakin tuo tuskien tie on vienyt jopa psykoosiin...hurjaa ja kurjaa.
Tappaako uskonto siis todella luovuuden? Olisiko mahdollista että luovuuden vapaudelle ja aidolle uskolle löytyisi sittenkin joku yhdistävä tekijä? Perustelu olla vapaa lakihenkisyyden kahleista, sosiaalisen paineen alaisena, silti omakohtaisesti mitään Jumalaa vastaan rikkomatta...Noiden aiheiden tiimoilta löysin joitakin mielenkiintoisia oivalluksia.
"Voidaan tietysti sanoa, että taiteilija on ajan ja aikakautensa kuvaaja, jolla tarkoitetaan että taiteilija kuvaa sitä, minkä näkee, kuulee ja kokee ajassaan tapahtuvaksi. Mutta se ei ole aivan oikea määritelmä. Taiteilija on aina enemmän tai vähemmän profeetta - ennaltanäkijä. Todellista luovaa taiteilijaa ei inspiroi todellisuus sellaisena kuin se on, vaan sellaisena jonkalaiseksi hän joko toivoo sen tulevan tai jonkalaiseksi hän uskoo sen muodostuvan. Luova taiteilija ei katsele realiteetteja, vaan niitä tekijöitä jotka todellisuuden ovat aikaansaaneet. Tämän hetken todellisuus on vain mittayksikkö menneeseen ja siten viittaa määrättyjä mahdollisuuksia tulevaan. Niinpä taiteilija maalaa sen joka ei aina ole näkyvissä, mutta joka pyrkii esiin. Ellei taiteilija ole profeetta, hän ei myöskään ole luova taiteilija. Innoitus - näkeminen on taiteilijan intohimo. Se ei ole filosofiaa vaan mystiikkaa - hengen elämystä jossakin sellaisessa, jota hän ei ymmärrä. Ja juuri se, ettei hän ymmärrä tekee hänestä taiteilijan.
Tiedemies tutkii ja kokeilee, filosofi ajattelee ja tekee johtopäätöksiä, taiteilija eläytyy ja tulkitsee. Uskovainen uskoo, luottaa ja antautuu elämykselle, samoin taiteilija elämykselleen antautuen luottaa ja uskoo siihen minkä elää ja näkee. Molemmat ovat mystikkoja.
Ero uskovaisen ja taiteilijan välillä on vain se, että uskovaiselle usko on hänen sisäinen lakinsa. Mutta taiteilijalle hänen luova sisäinen lakinsa on hänen uskonsa ja uskontonsa. Täten voimme tehdä sen havainnon, että taiteilija ei ole tiedemies, olkoon hänen taiteensa kuinka konstruktiivista tahansa. Taiteilija ei järkeile, eikä tee laskelmia. Hänen matemaattisimmat abstraktionsakin ovat intuitiivista kuvakieltä, vaikka arvostelija näkisi niissä miten paljon tieteellisiä tosiasioita. Taiteilijan sielu ja henki on kokonaan uskonnollisessa tilassa. Hän on meedio paljon suuremmassa määrin kuin mitä on tahdottu tunnustaa. (Tämä ei koske niitä taiteilijoita jotka ovat yksinomaan teknikkoja).
Se eräänlainen transsendentti, joka hallitsee taiteilijan sielullisia tekijöitä, on sama, joka hallitsee uskonnollista uskon voimalla. Uskonnolliselta usko vaatii siveellisiä tekoja, taiteilijalta teot (luova toiminta) vaatii uskoa. Samoin kuin tieteessä on kaksi tekijää: objektiivinen luonto (eksaktinen naturalismi) ja abstraktinen ajattelu, samoin uskonnollisuudessa on kaksi purkausta: estetiikka ja etiikka (luova taide ja moraali). Uskontojen eetillisyyteen pyrkivä moraali on kaiken uskomisen luonnollinen seuraus, koska usko sinänsä on nimetön tarve - se suuntautuu luonnostaan tuntematonta lämpöä kohti - se on parhaan mahdollisen hyvän pyydettä, mutta esteettisyyttä tavoitteleva toiminta on tekemisen toiminnastaan tietoinen pyyde, jolle luomisen laki on korkein arvo. Tämän lain piiriin kuuluu myös rakkaus sekä aviosuhde, joten rakkauskin on luovaa taidetta.
Tieteen työmenetelmä on kokeileva tutkiminen, filosofian on vertaileva ajattelu, kun taas usko ja uskonnollinen pyyde saa tyydytyksensä moraalisesta elämästä, ja luova taide ja rakkaus uuden (so. paremman) luomisesta.
Syvällisesti ottaen kaikki luova toiminta on uskonnollista toimintaa, sillä tuntematon on kaikkien työmenetelmien ainoana peruskiihoittajana. Mutta se filosofia, joka on valmis - joka siis "tietää" miten asiat ovat - ei ole filosofiaa, ei tiedettä eikä edes uskontoa. Sellaistakin filosofiaa on olemassa. Se on fysiologiasta syntynyt oppi, joka kieltää tuntemattoman. Tuo skeptillinen filosofia on ruumiin elintarpeitten tyydyttämisen mekaanista ajattelua: kaksi kertaa kaksi on neljä. Se tietää ettei fyysillistä ulottuvaisuutta voi olla muualla kuin fyysillisessä, joten kaikki mikä kuolee fyysillisessä, se päättyy fyysilliseen. Ja kun muuta ei ole kuin fyysillistä, koska sielu on fyysillisen ruumiin kokonaisuudesta syntynyt psyyke, niin sielu on fyysillinen. Mikään mahti ei koskaan voi tälle filosofialle todistaa sitä ettei näin ole, koska se on asia jota ei voi fyysillisesti todistaa.
Luova akti ei ainoastaan luo uutta, vaan se vapauttaa ihmisen maailmasta - aineesta ja sen rajoituksista. Henki näkee yli tämän päivän ja antaa siten uuden rohkeuden elää myös vapaana sielullishenkisistä rajoituksista. Rakastuneet ja suuret luovat taiteilijat eivät ehdi teoreettisiin uskontoihin. He eivät ole uskonnollisten järjestöjen uskovaisia, koska heidän oma henkensä on heidän uskontonsa.
Luova taide, joka ei ole teknikon työtä, on sanoma sellaisesta ulottuvaisuudesta, joka ei ole yksinomaan fyysillisen luonnon jäljennöstä, vaan johon sisältyy henkisen intuition sanoma. Siksi sitä voivat ymmärtää vain ne, joilla on sitä vastaavan "kielen" tajunta. "Taidetta kaikille"-vaatimus on tosi taiteen perusolemuksen ymmärryksen puutetta. Taide, joka lähinnä on uskontoa, ei ole tiedettä eikä filosofiaa, mutta ei myöskään uskoon perustuvaa uskoa, vaan luomisen tahtoon antautunutta toimintaa ilman ehtoja.
Jos taidetta ja rakkautta ei katsota uskonnon arvoiseksi, silloin ne ovat enemmän kuin usko, sillä usko sinänsä ei ole mitään muuta kuin pyyde, joka syntyy kun kaikki muut psyykkiset avut puuttuvat tai kun niitä ei vielä ole syntynyt. Usko on pelastus, kun muita mahdollisuuksia ei ole. Taide ja rakkaus ovat saman alkutilan ne kaksi muunnelmaa, jotka ovat luoneet kaiken mitä ilmenneessä maailmankaikkeudessa on. Voidaan sanoa, että ilman rakkautta ei ole taidetta, mutta yhtä hyvin ei ole rakkautta ilman luovaa taidetta, sillä rakkaus ilman luovaa aktia ei ole mitään. Se Leibnitzin lause "Kun Jumala laskee, syntyy maailma", on sikäli puutteellinen ettei siihen sisälly syytä miksi Jumala laskee. Tiede sinänsä ei riitä ilmennyksen syyksi. Siihen tarvitaan toimintaan johtava aihe. Ja sellaiseksi voidaan ajatella vain jokin liikkeelle paneva voima, kuten luomisen tahto - innoitus - rakkaus jne. Siksi olisi oikeampaa sanoa "kun Jumala innoittuu, silloin syntyy maailma". Ensin tarvitaan innoitusta ja vasta sitten luova toiminta voi saada alkunsa.
Mutta paljon tärkeämpi kuin mitä kulttuuri on ihmiselle, on modernin taiteen sanoma uutta psyykeä luovana tekijänä. Se rakentaa meissä sisäisiä arvoja joiden opastuksella me kasvamme laajentuvampaan oivallukseen koko olevaisen rakenteesta ja sen syvimmästä tarkoitusperästä. Se, missä fysiologia jättää meidät sellaisen kehitysopin varaan joka pitää ainetta alkukantana, antaa taide meille yhäti kasvavan aistin voidaksemme nähdä yli aistimusvaraisen harhamme. Se aukaisee meille uuden tajunnan - intuition, joka on oivalluksen avain. Niinkuin rakkaus ei kysy onko tehtävä vaikea vai helppo, onnellinen vai surullinen, samoin intuitiivinen oivallus ei ole riippuvainen niistä psyykkisistä tekijöistä, jotka ovat hyvän ja pahan, oikean ja väärän tunneperäisten käsitemäärittelyjen alaisia. Kun itsesuojeluvaiston "eläimellinen" omatunto hyvästä ja pahasta kuolee, niin sen "kuoleman" kautta intuitiivinen "viisaustieto" avautuu.
AKSELI GALLEN GALLELA - TAIDE USKONTO JA SUURI TUNTEMATON
"Taide ja uskonto ovat hyvin lähellä toisiaan. Mielestäni on olemassa jokin korkeampi ajattely, mysteeri, joka asustaa ihmissielussa - jolle vain taide voi antaa muodon. Myös Jeesuksen saarnat olivat taidetta, hyvin suurta taidetta."
Vaikka Akseli ei ollut "uskovainen", hänen taiteensa ja uskonto usein kulkivat rinnakkaisraiteilla.Uskonto kuului arkipäivään 1800-luvun lopun Suomessa ja olisi merkillistä jos sillä ei olisi ollut merkitystä Akselin taiteelle. Kansankuvaajana ja sen luonteen tulkitsijana Akseli oli hyvin tietoinen kirkon ja uskonnon merkityksestä vuosisadanvaihteen Suomessa. Monessa teoksessaan hän kuvaisikin kristinuskoon liittyviä rituaaleja. Muistelmissaan taiteilija kirjoittaa: "Kirkkomme opetuksista olen myös selvillä, mutta mitään tietä en ole päässyt niin pitkälle että olisin voinut rakentaa päteväksi hyväksymääni mieskohtaista vakaumusta näistä asioista."
Akseli tunsi Raamatuntarinat ja ammensi niistä inspiraatiota teoksiinsa.
"Minulla on ranskankielinen Uusi testamentti, josta olen löytänyt mitä kauneimpia asioita. Sen sanonnat eivät ole samoja joita olemme oppineet suomeksi ja ruotsiksi, ne antavat tyystin erilaisia ajatusmalleja kuin pappien sepittämät. Jeesuksella, tuolla suurella ihmisellä oli sama paskainen tehtävä kuin meillä taideihmisillä; ja hän nuhtelee pappeja iloisesti ja puhuu kauneuden keskellä. Se soopa joka on pantu hänen sanomakseen on sepitetty jälkeenpäin."
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti