PAKKASPERJANTAI

Kuinka paljon pyykkiä 5-6 hengen perheillä yleensä tulee? Meillä roikkuu aina täydet narut jonka lisäksi odottamassa on aina korillinen tai pari. En itse tajua ollenkaan termiä "puolipitoinen vaate" (jolla tarkoitetaan ulkoisesti tahratonta ehkä päivän tai parikin käytössä olevaa vaatetta). En ainakaan kohdalle osuneiden täi- ja kihomatoepidemioiden jälkeen. Pyykkiin menee kaikki koulu- ja työpäivän jälkeiset vaatteet, vaikkei olisikaan näkyviä tahroja. Pyyhkeitä pestään tosi tosi usein... 

Näistä velikullista ei kyllä montaa kunnon kuvaa saa... ehkä näissä venkoilukuvissa on kuitenkin eniten tunnelmaa. ;) 

Pakkasta on taas hirmusti, hrrrrrr. Ei meinaa ainakaan itsellä mitkään housut, pipot ja kaulaliinat riittää! Toppahousujenkin läpi pakkanen kipristeli ollessaan jotain 25 astetta. Yleensä olen hirveä hikoilija, vaikka kylmää olisi enemmänkin, mutta ehkä 25 astetta alkaa olemaan se rajapyykki missä alan oikeasti hytisemään.  

Minullahan lääkäri totesi ruusufinnin kasvoissa viime vuoden alkupuoliskolla. Stressaavassa elämänvaiheessa se laukesi päälle ja ajoittain on naama enemmän tai vähemmän helakkana. Ei mitenkään itsetuntoa kohottavaa... Tähän vaivaan ei kuulemma auta aina antibiootitkaan tai lääkevoiteet. Nyt talvipakkanen vähän tuntuu rauhoittaneen ihoa, mutta kesähelteet ovat pahimmat... 

Havahdun usein tosi pitkiä matkoja lenkkeillessäni, että kuntoni ei olekaan niin huono kuin itse olen olettanut. Olin aika ällikällä lyöty kun mahduin vielä XS-koon takkiin, jonka olen ostanut ennen lasten syntymää liikkeestä, jonka koot ovat tunnetusti pieniä nuorten kokoja. Eihän se takki toki kiinni niin väljästi mene kuin aikoinaan, mutta menee kiinni kuitenkin, ettei takin pitäminen tuskaakaan ole! 

Ainoa mikä on aina vaivannut, on liikahikoilu, vaikka kuntoa olisikin. Hikoilen TOSI pienestä. Kyllä se tosi usein turhauttaa kun aina on naama märkänä, vaikkei erityisesti rimpuilisikaan. Huohhh... Ehkei kroppa vaan sitten tosiaankaan siedä mitään lämpöisiä olosuhteita? Iho palaakin tosi herkästi. Mitään etelänmatkaa en voisi kuvitellakaan... Matka Siperiaan kiehtoisi kyllä minua ja miestäni! Olen nähnyt lapsesta asti unia, jossa nukun hirsirakennuksessa, jonka raoista tuuli tuivertaa läpi. Vedän vain autuaasti lämmintä taljaa korville. Oi sitä kontrastia! 

PIPO JA PAPERITÄHTIÄ

Aina sillointällöin lähikaupan valikoimiin ilmestyy hassuja uutuusjuttuja. Tällä kertaa aitoja venäläisiä ruokatarvikkeita. 

Sanoin pienenä: "villalankaa taivaalla"

Syvällisiä pohdintoja unessa?

MUITA IHANIA- blogissa on usein helppoja ja tosi herkullisia neulejuttuja. Vähän samalla ajatuksella, mutta kuitenkin oman pään mukaan halusin tehdä Taikalle lempivärisen ja ruskeaan haalariin sopivan pilvenreunapipon. Kiepautin vaan kuvion toisinpäin. Tumma lanka ei ole kuvassa mustaa vaan tummanruskeaa. 

Tällaisten kolmiulotteisten paperitähtien ohje oli joskus joulun alla jostain ulkomaisesta blogista bongattu. Vanhoista ja kärsineistä kirjoista ja sarjiksista tekeillä tässä ympärivuotinen mustavalkoinen "himmeli", jossa eri kokoisia tähtiä.

METSÄSSÄ KIMALTAA

Joulukollaasi sai väistyä ja tilalle värkkäilin omista valokuvista, paperiperhosprintistä, kivistä, leluötököistä ja muovikasveista  satumaiseman.  Lähestyvään kevääseen on mielessä hitusen lyhempi matka.

Kun kynät kyllästyttää, välillä voi piirrellä myös langoilla. On kiva lasten kanssa piirtää, mutta olematta kuitenkaan pöytään ja paikkaan sidottu. Kirjominen on hyvä kompromissi piirtämisen ja ompelun välimaastossa. Erityisen inspiroivaa on alkaa kirjomaan kankaalle ihan mitä mieleen juolahtaa, ilman mitään luonnostelua! Vaikka sitä pelkää, että spontaanisti kokeillen menee takuulla pieleen, niin ainakin tästä karhusta tuli justiin sellainen kuin halusinkin! 

3-VUOTIAS

Viime lauantaina juhlimme Taikan 3-vuotissynttäreitä Peukkulassa. Kyseinen puuhapaikka on osoittautunut perheemme pienimmän lemppariksi prinsessahuoneineen! Taikalla ei vielä omia kavereita juurikaan ole, joten synttäritunnelma oli katossa kun eräät prinsessahuoneessa leikkineet tytöt kutsuivat Taikan kekkeripöytäänsä kukkuroillaan leikkiherkkuja. Taika hihkaisi siihen: "Onpas kivaa! Onpas kivat synttärit!" ja tarjoili leikkijuustoja tytöille.  

Oli ikimuistoinen päivä! Samaten oli Tenholla samaisena päivänä kun pääsi osalliseksi ensimmäisille koulukaverisynttäreille! 

TAMMIKUUN TUNTOJA

Tammikuu on aina kiireistä aikaa ja uuden edessä ihmettelyä. Mielessä on monenmonta projektia ja vireille niitä on laitettu aina kun on ehditty. Se on jo jotain! Pienikin tuntuu itsestä paljolta kun lapset alkavat olemaan isompia ja yhä enemmän itsenäisempiä. Siispä tänä vuonna koitan keskittyä enemmän sinne unohduksissa olleelle kuvataiteen puolelle. Tunnun olevan kuitenkin tuotteliain sillä saralla kun alkuun pääsen! 

Peruskoulussahan kässänumeroni oli seiskan paikkeilla ja kuvis aina kymppi... Kuvantekohommat ovat vaan jääneet jonnekin ainakin 10 vuodeksi lasten saamisen jälkeen. Kun mietin niin tavallaan se asia minua järkyttääkin, mutta eipä ne taidot vaan minnekään ole kadonneet. Oikeastaan vasta nyt teen sellaisia juttuja mistä todella pidän! Kaikella on aikansa... 

Erillinen kuvataideblogi putkahtaa jossain välissä. Kuumeinen portfolion kokoaminen on ollut käynnissä. Uusia töitä on sikälikin saatettava ilmoille.

Pitkällinen taisto on myös käyty erilaisten tutkimusten ja byrokratioiden loppuunsaattamisen kanssa viime vuoden puolella ja nyt ainakin yksi asia on saanut nimen. Ennen joulua 7-vuotiaamme Tenho sai virallisen diagnoosin; aspergerin oireyhtymä. Olen kiitollinen, että Tenho sai jo ennen virallista diagnoosia aloittaa koulutaipaleensa hyvässä erityiskoulussa! Kaikesta on vanhempana jäänyt tosi lämminhenkinen ensimaku, vaikka monessa mielessä onkin ollut sulattelemista. Nyt on paljon helpompi jakaa ajatuksia ihan sanoin niidenkin vanhempien kanssa, joilla ei ole kokemuksia erityislapsiperheen vaativasta arjesta.

Sikäli oman elämän suunnittelu on ollut paikoin hankalaa. Kotona tarvitaan tukea sen verran paljon eri asioiden sujumisessa. Mies on vuorotyöläinen ja sekin asettaa omat lisävaatimuksensa minulle. Aamut ovat ainakin sellaisia, etten haluaisi mielellään ajatellakaan, että voisin ottaa vastaan aamulla alkavaa työtä ja ehtiväni töihin kovin aikaisin. Etenkin kun toistaiseksi autottomina ollaan bussiaikataulujen varassa. Toisaalta ei olisi varaa olla ottamatta työtä kuin työtä, mutta se vaikeuttaisi todella paljon ja toisi sellaisia stressielementtejä elämään, ettei onnistuisi millään, ilman erinäistä apua, mutta sellaista ei ole meidän kohdalla olemassa. Työkkärin tätikin oli sitä mieltä, että kohdallani on enemmän kuin kohtuullista uskaltaa olla vastaanottamatta mitään sellaista mikä vaikeuttaa perhe-elämän sujumista ja siihen keskittymistä, vaikka olisikin henkinen paine löytää äkkiä töitä.

Ehkä näiden kaikkien mahdollisuuksien karsiutumisen tarkoitus on Jumalan johdatus kohti sitä MasterPlania, vaikka tuntuukin usein tosi ristiriitaiselta ja epävarmalta! On vain alettava uskomaan itseensä ja ehkä se todellinen luova tulos tuleekin pienen paineen alla!

Ei tässä loppujen lopuksi voi olla kuin kiitollinen siitä, että ollaan tämän vuoden puolella ja perusasiat ovat hyvin. Ollaan terveitä, hyvällä tavalla monessa liemessä keitettyjä, on katto pään päällä... En oikeastaan osaa nykyään katsoa kuin pieniin asioihin koska huomisesta ei kukaan tiedä. Silloin kun ei tiedä liikaa eikä pysty edes suunnittelemaankaan kaikkea, on lähempänä Jumalaa ja oikeastaan täysin Hänen ohjauksensa varassa.