Uuujee! Aikani pähkättyä tein sen... Kantapään nimittäin! Ihan on fiilikset katossa nyt. :D
Olen aina inhonnut orjallisesti ohjeista seurattavien juttujen toteuttamista. Neulominen on puhdasta matematiikkaa ja siten (kaavoituksen ohella) sellainen laji, jossa en ole kokenut kukoistavani kuin vapaamuotoisemmin toteutettavissa töissä. Jatkuva silmukoiden määrien laskeminen sekoittaa helposti pasmat.
Olen kuitenkin aina halunnut osata neuloa sukat. Viimeisin muistikuva on tosiaan jostain ala- tai yläasteelta kun opettaja taisi lopulta tehdä kantapään puolestani kun en millään tajunnut jujua. Se turhautti. Eivät ne pakkopullasukat tuntuneet yhtään itsetehdyiltä.
Neulominen on ollut siis luovilta alueilta ainoa, johon on sisältynyt paljon antipatioita. Myöhemmin aikuisiällä, lasten synnyttyä aloitin neulomaan kausittaisesti uudelleen, mutta todellakin vain sellaisia asioita, jotka eivät vaadi jatkuvaa lukumäärien tarkkailua. Eilen, kantapään salaisuuden tajuttuani, huomasinkin, etteivät silmukoiden määrät tarvitse olla niin justiinsa vaan voi silmämääräisesti soveltaa. Se sopii minulle. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti