Vauvalehden nettipalstalla sattui silmään aiheellinen keskustelu. Oli pakko pistää tännekin. Tämmöiselle luovalle näpertäjällekin on aina pysähtymisen paikka mikä oikeasti on turhaa kulutusta...Ainakin kun puhutaan sisustamisesta. Itse en halua kuitenkaan estetiikasta luopua eikä onneksi raha ole siinä esteenä kun osaan tuunata vanhaa uuteen uskoon jonkun verran. Kyllä sitä pyrkii tietoisesti karttamaan kaikkea uutta mahdollisimman pitkälle. Kodin Ykkösissä ja Askoissa pyöriessä herää helposti pienoinen ahdistus "Onko tämä kaikki välttämätöntä?" Ei kai kaikkea tarvi ostaa uutena ja valmiina. Kiire on pelottavaa koska silloin vaan ajautuu siihen valmiiksipureksittuun kuluttamiseen. Minulle aika ajatella mitä teen on jotain tosi tärkeää. Ainakin se on parasta tässä elämäntilanteessa.
Vauva-lehti 6.4. 2007
"Vakavasti: Mitä mieltä nykyisestä elämänmenosta?
Onko teillä samanlainen tausta-ahdistus kuin minulla? Että jokin tässä nykyisessä meiningissä mättää ja pahasti?
Tarkoitan lähinnä tätä kaiken mittaamista vain ja ainoastaan rahalla. Että elämisen kuoret(ulkonäkö, menestys, tavarat, hieno asunto, kylpyhuoneen mosaiikkilaatat, Skannon sohvat, City-maasturit jne. jne.) ovat syrjäyttäneet todelliset arvot. Ihmisillä on vimmattu halu olla menestynyt näillä kriteereillä... Suurikaan raha ei neää riitä vaan sitä on oltava aina vaan enemmän. Ahneus on päivän sana - ja ihan oikeasti: sitä ei enää tuomita.
Tämä arvomaailma kun siirtyy vielä seuraavaan sukupolveen, välitetään lapsillekin, niin pahalta näyttää tulevaisuus - ihan globaalilta kannaltakin.
Oletteko ihan tosissanne että saatte nautintoa esimerkiksi shoppailusta? Siitä, että rahat ovat taas menneet ja kaapissa on jälleen pari turhaa tavaraa...?
Muodin kierto on mennyt aivan älyttömän nopeaksi, tuskin on ehtinyt ostaa jotakin, kun se jo trendilehdessä tuomitaan out-osastoon. Ns. laatumerkitkin menevät heti rikki - kännyköitä pitäisi vaihtaa parin vuoden välein ja pesukoneetkin on nykyisin suunniteltu niin, että ne kestävät korkeintaan seitsemän vuotta. Ja sitten taas uusi peltirotisko kehiin.
Samalla on tullut vallalle semmoinen vahvojen mentaliteetti, jossa sairaat, köyhät ja työttömät saavat "syyttää itseään" joutumisestaan ahdinkoon. Hyvänä esimerkkinä se että muutamat ihan vakavissaan ehdottavat, etteivät kaikki ihmiset ole oikeutettuja ilmaisiin terveyspalveluihin, koska ovat "itse aiheuttaneet sairautensa" (esim. lihavat). Jaa, jaa, missähän tämä itseaiheutuneisuuden veteen piirretty viiva kulkeekaan...
Minua ahdistaa lähettää lapsiani esim. kouluun koska asun okt-ghettoalueella, jossa ihmiset eivät puhu mistään muusta kuin siitä, mitä ovat ostaneet ja mitä pitäisi ostaa - ja kas lapset myös. Mutta tilanne ei liene mitenkään outo, sama meno on vallalla muuallakin. Ostaminen on elämisen tarkoitus.
Kaipaisin oikeasti arvokeskustelua - jopa jonkinlaista radikaalia arvovallankumousta... Mielestäni meillä on koko yhteiskuntana "keisarin uudet vaatteet"."
Vierailija 1
Onko teillä samanlainen tausta-ahdistus kuin minulla? Että jokin tässä nykyisessä meiningissä mättää ja pahasti?
Tarkoitan lähinnä tätä kaiken mittaamista vain ja ainoastaan rahalla. Että elämisen kuoret(ulkonäkö, menestys, tavarat, hieno asunto, kylpyhuoneen mosaiikkilaatat, Skannon sohvat, City-maasturit jne. jne.) ovat syrjäyttäneet todelliset arvot. Ihmisillä on vimmattu halu olla menestynyt näillä kriteereillä... Suurikaan raha ei neää riitä vaan sitä on oltava aina vaan enemmän. Ahneus on päivän sana - ja ihan oikeasti: sitä ei enää tuomita.
Tämä arvomaailma kun siirtyy vielä seuraavaan sukupolveen, välitetään lapsillekin, niin pahalta näyttää tulevaisuus - ihan globaalilta kannaltakin.
Oletteko ihan tosissanne että saatte nautintoa esimerkiksi shoppailusta? Siitä, että rahat ovat taas menneet ja kaapissa on jälleen pari turhaa tavaraa...?
Muodin kierto on mennyt aivan älyttömän nopeaksi, tuskin on ehtinyt ostaa jotakin, kun se jo trendilehdessä tuomitaan out-osastoon. Ns. laatumerkitkin menevät heti rikki - kännyköitä pitäisi vaihtaa parin vuoden välein ja pesukoneetkin on nykyisin suunniteltu niin, että ne kestävät korkeintaan seitsemän vuotta. Ja sitten taas uusi peltirotisko kehiin.
Samalla on tullut vallalle semmoinen vahvojen mentaliteetti, jossa sairaat, köyhät ja työttömät saavat "syyttää itseään" joutumisestaan ahdinkoon. Hyvänä esimerkkinä se että muutamat ihan vakavissaan ehdottavat, etteivät kaikki ihmiset ole oikeutettuja ilmaisiin terveyspalveluihin, koska ovat "itse aiheuttaneet sairautensa" (esim. lihavat). Jaa, jaa, missähän tämä itseaiheutuneisuuden veteen piirretty viiva kulkeekaan...
Minua ahdistaa lähettää lapsiani esim. kouluun koska asun okt-ghettoalueella, jossa ihmiset eivät puhu mistään muusta kuin siitä, mitä ovat ostaneet ja mitä pitäisi ostaa - ja kas lapset myös. Mutta tilanne ei liene mitenkään outo, sama meno on vallalla muuallakin. Ostaminen on elämisen tarkoitus.
Kaipaisin oikeasti arvokeskustelua - jopa jonkinlaista radikaalia arvovallankumousta... Mielestäni meillä on koko yhteiskuntana "keisarin uudet vaatteet"."
Vierailija 1
"Moi!
Mielenkiintoinen aihe. Olen tätä itsekin pohtinut aika paljon. Minusta tuntuu, että monet yrittävät ikäänkuin kuluttamalla ostaa itselleen mielenrauhaa ja hyvää oloa. Ihmisiä monesti arvotetaan sen perusteella mitä he ovat, missä he asuvat, minkälaisella autolla ajavat tai missä paikoissa matkustavat. Olen huomannut, että minä olen täälläkin saanut jotenkin sellaisen "porvarillisen" ja "keulivan" imagon ihan vain rehellisesti meidän perheen asioista kertomalla, mutta ehkä ihmiset ovat täydentäneet omalla mielikuvituksellaan vähän tarinaa. Jos kerron, että meillä on kaksi asuntoa, niin se voi tosiaan kuulostaa leuhkimiselta ja jollain tapaa siltä, että meillä rahaa on kuin roskaa. Totuus on kuitenkin toista - meillä on kaksi kerrostalokotia, joiden yhteenlaskettu arvo tuskin on edes keskivertopääkaupunkiseutulaisen lapsiperheen yhden kodin arvo (sen nyt paljastaa yksistään se, että yksinhuoltajanakin pystyin pitämään molemmat kotimme). Mutta mikä meistä sitten tekee sen keulivempia? Ehkä se, että emme toteuta sitä unelmaa mitä moni muu ja teemme kummallisia ratkaisuja elämässämme, mutta meille sopivia. En esimerkiksi itse voi kuvitellakaan, että haluaisin asua elitistisellä asuma-alueella, koska minulle esim. naapurin kanssa kilpavarustelu, oli sitten kyseessä auto tai etelänmatka, on minulle niin vierasta, että en sille tielle halua lähteä. Ja monelle esim. maahanmuuttajat ovat kauhistus naapurissa mutta minä taas vien paljon mieluummin lapseni päiväkotiin, jossa lapseni leikkikaverit ovat maahanmuuttajia kuin sellaisia lapsia, joiden äidit ja isät pelkää maahanmuuttajia. Sen olen myös huomannut, että erilaiset ihmiset tosiaan joutuvat usein massavirran hyljeksimiksi. Mikä on ihmisen arvo silloin kun sairastuu niin, ettei enää ole yhteiskunnalle tuottava henkilö? Samoin minua jaksaa hämmästyttää kun jollain logiikalla laskien joka kolmannella on kulutusluottoja. Minusta talouden pitäisi olla 11 nousuvuoden jälkeen niin hyvällä mallilla, että esim. telkkari pitäisi pystyä ostamaan perheeseen ilman kulutusluottoa ja jos ei siihen pysty, niin itse ainakin suosisin säästämistä. Asunnon ostamisen velkarahalla ymmärrän, mutta kun asunto sisustetaaankin velkarahalla, niin siinä ei raha kauan taskussa polttele. Ja jotta täällä entisen DDR:n näköisessä betonilähiössä nyt sitten en omaa sädekehääni kovin kiillottais, niin mainittakoon, että meillä on Skannon sohva, hui. Edellinen olikin meidän perheessä yli 25 vuotta ja tämä nykyinenkin on asustanut nyt jo 8 vuotta ja pitkältä näyttää tämänkin ura olohuoneessamme. Itselle kans tuo mammonan kerääminen kyllä saa myös ympäristöystävällisiä aatoksia mieleen. Välillä tuntuu, että kun olemme tänne kolmioon toista lasta tekemässä, että 95% ihmisistä on sitä mieltä, että kyllähän sitä isompi asunto pitäisi olla. Mutta jos totuutta katsotaan silmiin, niin mehän mahdutaan neljästään hyvin pikkuasuntoomme (yksiö), kyse ei siis ole oikeasti ihmisten mahtumisesta vaan siitä, että mahtuuko koko maallinen irtaimistomme."
Vierailija 9
Vierailija 9
"Ihmiset samastuvat voimakkaasti pärjääjiin. Siksi yritetään ostaa pärjääjän asu (laajasti käsitettynä), vaikka se tarkoittaisikin sitten jättisuuria velkoja, huikeaa 200 000 tonnin asuntolainaa ja kulutusvippejä. Yhtäkkiä ollaan kierteessä, velkaa velan päälle kuin paikkaa paikan päälle... Ihmettelen esimerkiksi sitä, miksi lapsille opetetaan, että roskata saa - että luontoon voi heittää paskat, kun joku neonliivinen puistosetä sen kumminkin paskaduuninaan korjaa. Ja että leluja voi aina ostaa uusia, ei väliä, jos menee rikki - isi ostaa uuden, tuo sitten iltayhdentoista aikaan kun pääsee it-firman paliksesta. Jotenkin ihan tavalliset duunaritkin ovat lähteneet tähän kilpalaukkaan... Bygataan Jämerä-taloja ja sinne hankitaan Puustellit ja pihalle trampoliinit lapsille ja muut vehkeet. Itseäni tämä todella ahdistaa, tekisi mieli hengittää paperipussiin, kun kävelee lauantaina kaupassa - se keskustelu ja riitely ja humalahakuinen ostoholismi on niin pöyristyttävää. No, nyt hieman dramatisoin, mutta kuitenkin. "
Vierailija 1
"Ihan samaa mieltä ap:n kanssa...
Ihmiset paikkaavat tavaralla elämänsä henkistä tyhjyyttä. Mielialalääkitystä, unilääkkeitä, alkoholia ja huumeita vedetään, että pysytään menossa mukana ja turrutetaan edes jotenkin se pieni ääni, joka kertoo että homma on karkaamassa käsistä lopullisesti. Vastaliike tulee taas jossain vaiheessa, kuten aina heiluri heilahtaa taas toiseen suuntaan, mutta monille se tulee liian myöhään...
Vahva ihminen on se, joka uskaltaa vastustaa menestymisen pakkoa, tyytyä vähempään ja sitä kautta muuttua eräänlaiseksi "paariaksi". Tällainen ihminen osoittaa ikävästi kulutushysteerikoille, kuinka ontto näiden omaksuma elämäntapa lopulta on ja saa siksi osakseen naureskelua ja luultavasti jonkinlaisen "ekohipin", luuserin tai hörhön leiman. Ainakin on syytä olla hyvä selitys sille, miksi kuluttaminen ei maistu. "Kulutan, olen siis olemassa", sopii hyvin tämän ajan motoksi.
Leffassa Fight Club eräs roolihahmoista toteaa "teemme työtä jota vihaamme, jotta voisimme ostaa paskaa jota emme tarvitse." Raataminen mieltä puuduttavassa työssä perheen ja/tai mielenterveyden kustannuksella, jotta saataisiin rahaa pitää yllä "menestyksestä" kertovia elämäntapoja. Ulkoinen menestys, asema ja kaikki tavara joka tätä menestystä ilmentää, on tärkeämpää kuin välittäminen, pyyteettömyys, henkiset arvot tai toisten auttaminen. Onnellinen on se yksilö, joka näitä asioita voi omassa elämässään pyrkiä noudattamaan. Aina on vaihtoehtoja eikä valintojen tarvitse aina olla niitä, joita yhteiskunta ja media meille pyrkivät syöttämään. "
Vierailija 14
Ihmiset paikkaavat tavaralla elämänsä henkistä tyhjyyttä. Mielialalääkitystä, unilääkkeitä, alkoholia ja huumeita vedetään, että pysytään menossa mukana ja turrutetaan edes jotenkin se pieni ääni, joka kertoo että homma on karkaamassa käsistä lopullisesti. Vastaliike tulee taas jossain vaiheessa, kuten aina heiluri heilahtaa taas toiseen suuntaan, mutta monille se tulee liian myöhään...
Vahva ihminen on se, joka uskaltaa vastustaa menestymisen pakkoa, tyytyä vähempään ja sitä kautta muuttua eräänlaiseksi "paariaksi". Tällainen ihminen osoittaa ikävästi kulutushysteerikoille, kuinka ontto näiden omaksuma elämäntapa lopulta on ja saa siksi osakseen naureskelua ja luultavasti jonkinlaisen "ekohipin", luuserin tai hörhön leiman. Ainakin on syytä olla hyvä selitys sille, miksi kuluttaminen ei maistu. "Kulutan, olen siis olemassa", sopii hyvin tämän ajan motoksi.
Leffassa Fight Club eräs roolihahmoista toteaa "teemme työtä jota vihaamme, jotta voisimme ostaa paskaa jota emme tarvitse." Raataminen mieltä puuduttavassa työssä perheen ja/tai mielenterveyden kustannuksella, jotta saataisiin rahaa pitää yllä "menestyksestä" kertovia elämäntapoja. Ulkoinen menestys, asema ja kaikki tavara joka tätä menestystä ilmentää, on tärkeämpää kuin välittäminen, pyyteettömyys, henkiset arvot tai toisten auttaminen. Onnellinen on se yksilö, joka näitä asioita voi omassa elämässään pyrkiä noudattamaan. Aina on vaihtoehtoja eikä valintojen tarvitse aina olla niitä, joita yhteiskunta ja media meille pyrkivät syöttämään. "
Vierailija 14
"Minä uskon että ihmiset eivät enää ole onnellisia,
ja siksi koittavat ostaa onnea tavaroillla. Mutta oikeastihan tuo on vain oravanpyörä, sillä ihmisten tarvitsee tehdä koko ajan enemmän ja enemmän töitä, maksaakseen city-maasturinsa, talolainansa ja ulkomaan matkansa jne.
Ja sitten kun ollaan töissä pitkiä päiviä, ei ehditä esim. näkemään omia lapsia kun illalla hetki, silloinkin töistä rättiväsyneenä. Myös ystäviä ehtii näkemmään vähän, ja kaikesta tästä seuraa paitsi huonoa omatuntoa, niin myös stressiä.
Moni ihminen elää koko ajan velaksi, kaikki ostetaan luotolla, koska ei ole varaa ostaa esim. uutta 500e:n pesukonetta vanhan hajotessa, koska tili menee kokonaan jo asunto- auto- ja sohvakaluston lyhennyksiin. Koko ajan eletään maksukyvyn rajoilla, ja mitään ei jää säästöön, mutta KAIKEN pitää olla niin hienoa!:(
Mutta kuka meistä kuolivuoteella katuu sitä, että "Harmi kun sillon kerran meni kolme vuotta ennen kun vaihdoin auton uuteen"? Ei taatusti kukaan... Mutta moni katuu sitä, ettei koskaan ollut aikaa mihinkään, kun aina oli töissä. Lapset kasvoivat ja lensivät pois pesästä, eikä heihin edes ehtinyt tutustua... "
Vierailija 15
ja siksi koittavat ostaa onnea tavaroillla. Mutta oikeastihan tuo on vain oravanpyörä, sillä ihmisten tarvitsee tehdä koko ajan enemmän ja enemmän töitä, maksaakseen city-maasturinsa, talolainansa ja ulkomaan matkansa jne.
Ja sitten kun ollaan töissä pitkiä päiviä, ei ehditä esim. näkemään omia lapsia kun illalla hetki, silloinkin töistä rättiväsyneenä. Myös ystäviä ehtii näkemmään vähän, ja kaikesta tästä seuraa paitsi huonoa omatuntoa, niin myös stressiä.
Moni ihminen elää koko ajan velaksi, kaikki ostetaan luotolla, koska ei ole varaa ostaa esim. uutta 500e:n pesukonetta vanhan hajotessa, koska tili menee kokonaan jo asunto- auto- ja sohvakaluston lyhennyksiin. Koko ajan eletään maksukyvyn rajoilla, ja mitään ei jää säästöön, mutta KAIKEN pitää olla niin hienoa!:(
Mutta kuka meistä kuolivuoteella katuu sitä, että "Harmi kun sillon kerran meni kolme vuotta ennen kun vaihdoin auton uuteen"? Ei taatusti kukaan... Mutta moni katuu sitä, ettei koskaan ollut aikaa mihinkään, kun aina oli töissä. Lapset kasvoivat ja lensivät pois pesästä, eikä heihin edes ehtinyt tutustua... "
Vierailija 15
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti